Komin kynästä

Vahingossa ratsastajaksi?

Lauantai 20.4.2024 klo 15.39


Ei nyt ihan.

Vaikka salaratsastajaksikin minua on tituleerattu. Siitä tematiikasta olen kirjoittamassa myös esseenovellia.

Muistaneeko joku teistä lukijoista vielä aikaa, kun lapsilla oli tapana haluta kirjeenvaihtokavereita? Myös kauempana asuvien sukulaisten ja kummien kanssa saatettiin kirjoitella. Niitä kirjeitä posti kuljetti paikasta A paikkaan B.

Nykyisin sitä taidetaan kutsua etanapostiksi.

Joka tapauksessa, lapsuudessani Heinolan serkkutytöt alkoivat käydä ratsastamassa. Ja he kertoivat tallielämästä sitten kirjeissään minulle.

En muista, olinko edes ajatellut sen kummemmin hevosia tuota ennen. Ratsastus ei 1970-luvun lopulla ollut kovin laajalti levinnyt tai arvostettu harrastus, ainakaan maaseutupaikkakunnilla. Hevosten lukumäärähän oli romahtanut Suomessa alimmilleen huippuvuosien jälkeen. Työhevosia vielä joskus näki kyläteillä.

Kesätöistä kertyneillä säästöilläni sain siis kuitenkin maksettua alkeiskurssin tuolle heinolalaiselle tallille. Olikohan neljän tai viiden päivän kurssi kesäloman aikana. Majoitus ja ylläpito onnistui siskonpedissä serkkujen luona, kiitos siitä! Tallimatkat poljettiin päivittäin pyörällä.

Kurssin jälkeen aloitinkin pitkällisen kerjäämisen ja anelun vanhemmiltani, että saisin ryhtyä ratsastamaan. Siten ei voi sanoa, että säännöllisen ratsastusharrastuksen aloittaminen olisi ollut sattumaa, koska paljon sen eteen sain tehdä töitä. Ihan konkreettisestikin, koska lupasin hankkia tuntirahani itse maatilallamme työskentelemällä.

Olin tuolloin vielä ala-asteella (kuten 1–6 luokkaa tuolloin kutsuttiin) ja harrastin jo ainakin balettia ja pianonsoittoa. Kumpaankaan minulla ei ollut luontaisia lahjoja.

Ratsastuksessa edistyin nopeammin ja siksi ehkä siitä innostuinkin. Jotain tekemistä saattoi olla myös sillä, että ratsastuksessa on aina mukana hevosen ja ihmisen välinen vuorovaikutus.

Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Avainsanat: ratsastus, hevonen, kirjoittaminen, vuorovaikutus, esseenovelli