Kun on kysytty, miksi opiskelen kirjoittamista, on jälleen aloitettava lapsuudesta. Koettakaa kestää. Yritän olla lyhytsanainen, vaikka tuskin se taaskaan onnistuu.
Lupaan, että siirrymme lähemmäs nykypäivää seuraavissa postauksissa.
Kirjoitin lukemaan ja kirjoittamaan oppimisestani kaunokirjallisen tekstin yhdessä pikaharjoituksessa Avoimen yliopiston kirjoittamisen kurssilla muutamia vuosia sitten:
”Viisivuotias juoksee maalaistalon pihan poikki hame jaloissa lepattaen. Vaaleat hiukset ovat tiukalla letillä, paita on jäänyt tuvan penkille. Onhan elokuinen puintikeli.
Kun on kysytty, miksi opiskelen kirjoittamista, on jälleen aloitettava lapsuudesta. Koettakaa kestää. Yritän olla lyhytsanainen, vaikka tuskin se taaskaan onnistuu.
Lupaan, että siirrymme lähemmäs nykypäivää seuraavissa postauksissa.
Kirjoitin lukemaan ja kirjoittamaan oppimisestani kaunokirjallisen tekstin yhdessä pikaharjoituksessa Avoimen yliopiston kirjoittamisen kurssilla muutamia vuosia sitten:
”Viisivuotias juoksee maalaistalon pihan poikki hame jaloissa lepattaen. Vaaleat hiukset ovat tiukalla letillä, paita on jäänyt tuvan penkille. Onhan elokuinen puintikeli.
Tytöllä roikkuu toisessa kädessä ohut kirja, jonka kuluneisuudesta näkee, että sitä on luettu pitkin päiviä jo vuosien ajan. Kirjanen tulvii vanhahtavia piirroksia, joiden lomassa on muutama tekstirivi. Tekstausta, kuten hän myöhemmin ymmärtää.
Tyttö kiljuu äidilleen täyttä kurkkua. Hän huutaa ja huutaa. Äiti ei huomaa kuivurin hurinalta ennen kuin tyttö on miltei jaloissa lähellä siiloa. Hämäräkin on tulossa. Äiti hätkähtää, että mikä on…
-Äiti, äiti!! Minä osaan lukea!
Pikkuäiti -kirja aukeaa ja tyttö papattaa kovalla äänellä. Vaikkei äiti kuulekaan kunnolla, hän hymyilee rohkaisevasti.
Puolen vuoden kuluttua tyttö piirtää kuvakirjan kummitädilleen. Hän osaa jo siihen tikkukirjaimilla kirjoittaa tarinankin. Viimeisellä sivulla lukee suuren keltaisen pallon alla: Aurinko paistaa ja kaikki nukkuvat.”
Liekö tuosta loppukaneetista jo syntynyt haluni yrittää ajatella lopulta aina positiivisesti, vaikka kova ”valittaja” olenkin. Siksi uskon väitöskirjanikin loppurahoituksen saamiseen ja esseenovellikokoelman julkaisuun.
Lukemiseen hurahdin lapsena aivan täysin. Kirjastokirjoja luin salaa vielä nukkumaanmenoajan jälkeen peiton alla taskulampun valossa. Kotona kannustettiin meitä kaikkia lapsia (lisäkseni iso- ja pikkuveli) myös kirjoittamaan kulttuurikilpailuihin niin runoja kuin suorasanaisiakin tekstejä pienestä pitäen. Jokainen taisi joskus menestyäkin. Kirjeiden kirjoittamisesta kerroin jo aiemmassa postauksessani.
Lukemisesta ja kirjoittamisesta tuli minulle vähitellen elinikäisiä ystäviä, työkavereita ja opiskeluvälineitä. Vähän niin kuin hevosista ja hevosihmisistäkin. Ja mistään edellä mainituista ei tule koskaan täysin oppineeksi, vaikka haluaisikin.
PS. Edelliseen postaukseen liittyen huomasin Hevostietokeskuksen sivuilla webinaaritallenteen sosiaalisesta lisenssistä.
