Lasten ja nuorten näkökulmasta kulunut vaalikausi on sisältänyt sekä hyvää että huonoa. Nuorisotakuu lässähti, koulutuspaikkoja on vähennetty roimasti pääkaupunkiseudun ulkopuolella ja koulujen korjaamiseen ei ole riittävästi rahaa. Toisaalta kuraattori- ja psykologipalveluja on pyritty lainsäädäntöteitse parantamaan toisella asteella.

Hyvää on myös se, että hallitus luopui viimemetreillä kotihoidontuen pakkokiintiöinnistä. Yleisesti ottaen on lapsenkin etu, että perheet saavat itse päättää hoitojärjestelyistä ja valtio luo mahdollisimman vähän pakkoja.

Jos perheessä on ongelmia, ei voida ajatella, että lapsi säästyisi niiltä päivähoidon ansiosta. Lapsen turvallisuudentunnetta tai kasvatusta ei voi ulkoistaa päiväkoteihin. Päivähoidon laatuun tulee satsata, mutta päivähoidon tai varhaiskasvatuksen määrällisen lisäämisen sijaan ydinkysymys kuuluu, kuinka perheiden jaksamista voidaan auttaa kodin arjessa. Ääritapauksia varten tarvitsemme toki lastensuojelun ja muiden viranomaisten hyvää yhteistyötä.

Keskusta on strategisessa ohjelmassaan linjannut kärkihankkeekseen perheiden auttamisen ajoissa ja lastensuojelun tarpeen vähentämisen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi lapsiperheille tarjottavan kotiavun saatavuuden parantamista: mm. lastenhoito-, kasvatus-, ja ruoanlaittoapua. Vuonna 1985 kotiavun lapsiperheasiakkuuksia oli noin 65 000, vuonna 1995 noin 30 000 ja viime vuosina enää alle 10 000. Kunnat ovat vähentäneet näitä palveluja taloudellisen tilanteen tiukennuttua.

Kun asia on noussut epäkohtana esiin esimerkiksi perhetragedioiden yhteydessä, kunnat ovat paikanneet tilannetta lisäämällä lastensuojelun resursseja. Toisin sanoen sosiaalihuoltolain mukaisia palveluja on korvattu lastensuojelulakiin perustuvana perhetyönä. Tämä on johtanut tilanteisiin, joissa perheen olisi apua saadakseen tullut kääntyä lastensuojelun puoleen, vaikka avun tarve alun perin olisikin ollut kodinhoidollista. Tällainen asetelma ei vastaa sitä matalan kynnyksen palveluiden ihannetta, jota keskusta ajaa. Perheiden saatavilla tulee olla nimenomaan varhaisen tuen palveluita, siis kotiapua.

Maailma modernisoituu ja mediatodellisuuden ote lapsista kasvaa. Kasvava individualismi tarjoaa paljon mahdollisuuksia, mutta maailma on kaikessa avoimuudessaan myös kylmempi ja turvattomampi paikka kuin aikaisemmin. Ylisukupolvisia perheitä ei juurikaan enää ole ja monilla perheillä – lapset mukaan lukien – ei ole luontevia tukiverkostoja, joihin nojata arjen haasteissa. Meillä on myös valitettavan iso joukko päihde- ja mielenterveysongelmaisia vanhempia. Nämä ja varmasti myös monet muut tekijät vaikuttavat siihen, että osa lapsista ja nuorista voi huonosti.

Siksi on pidettävä huolta siitä, että päiväkotien ja koulujen ammattilaiset tunnistavat avun tarpeen ja apua on tarjolla lapsille ja nuorille. Yksi harvoja kansanedustajien hyväksyttyjä talousarvioaloitteita on muuten vuonna 1999 jättämäni aloite määrärahasta lasten ja nuorten psykiatrisiin palveluihin kuntatasolla.

Kannan huolta erityisesti päihdeperheiden lapsista. En ole vakuuttunut siitä, että päihdehoito on mennyt meillä yksinomaan hyvään suuntaan. A-klinikkajohtoista ja RAY:n rahoittamaa päihdekuntoutusta on uudistettava rohkeasti, jos hoidon tuloksista ei ole näyttää nykyistä parempia tuloksia.