Kuulun itse siihen suomalaisten runsaslukuisaan joukkoon, jolle maaseutumainen elinympäristö sekä yhteys luontoon perhesiteitä unohtamatta ovat asumisen ja elämisen prioriteetteja. Maalla myös varttuneena olen nähnyt, että luontoarvot ja taloudellinen toiminta ovat sovitettavissa yhteen.

Menestyäkseen Suomi tarvitsee biotaloutta, metsäteollisuutta ja elintarviketuottajia. Jotta nämä sektorit rikastuttaisivat vienti- ja verokassaamme, täytyy ihmisten voida asua peltojen, metsien ja muiden raaka-ainelähteiden lähellä. Myös heidän peruspalveluistaan on huolehdittava. Tämä on ollut aina osa keskustan keskeistä sanomaa.

Tällä vaalikaudella tuota edunvalvontaa on toden totta tarvittu, vaikka se ei oppositiosta käsin ole helppoa ollut. Hallitus on leikannut kerta toisensa jälkeen viljelijän sosiaaliturvaa karsimalla lomituspalveluita sekä korottanut mm. sijaisapumaksuja ja eläkemaksuja. Omat vaikeutensa maatalousyrittäjien ahdinkoon ovat tuoneet Venäjän asettamat vastapakotteet ja laskevat tuottajahinnat.

On vaikea ymmärtää, miten tällaisena aikana, kun puhdas, eettinen ruoka sekä ruoanlaitto kiinnostavat meitä enemmän kuin koskaan ja puolueet ylistävät kilvan biotalouden nousua, maaseudulla asumiselle pitää edelleen hakea oikeutusta. Liekö kaupungistuminen hämärtänyt tuotteiden ja palveluiden alkuperää tai tarpeelliset EU-tuet tahranneet viljelijöiden imagoa, mutta ponnekkaalle edunvalvonnalle on yhä tarvetta.

Keskusta katsoo, että myös kansainvälisessä politiikassa maaseudun kehittämisen ja ruokaturvan tulisi olla selvä päämäärä. Se on myös YK:n vuosituhatjulistuksen ensimmäinen tavoite. Huolimatta siitä, että ravinnontuotannossa on viime vuosikymmeninä saavutettu hyviä tuloksia, 800 miljoonaa ihmistä kärsii yhä aliravitsemuksesta.

Ei riitä, että tietotaitoa lisätään ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen. Sadon paremmalla varastoinnilla voidaan pienentää hävikkiä, mutta ruokaongelmaa ei ratkaista yksistään paremmalla jakeluketjun hallinnalla. On nostettava satotasoja. Tarvitaan uutta osaamista ja teknologiaa.

Maatalouden innovaatiotarpeiden tyydyttämiseen voitaisiin vastata yksityisen sektorin osaamisella. Tulevassa IPU-kokouksessa Hanoissa aion nostaa esiin luovempien rahoitus- ja yhteistyöinstrumenttien käytön kehitysyhteistyössä. Yritykset ja kolmas sektori voisivat löytää toisensa nykyistä paremmin.

Kansalaisjärjestöjen verkostot ja maatuntemus auttaisivat yrityksiä etabloitumaan kehittyvien maiden markkinoille. Yritykset voisivat kehittää ja pilotoida paikanpäällä resursseiltaan niukkoja innovaatioita. Tuotteilla ja keksinnöillä edistetään kohdemaan hyvinvointia ja useissa tapauksissa tuotannollisella yhteistyöllä myös heidän yksityistä sektoriaan. Tällaista toimintaa on jo Suomesta käsin, mutta vasta pienimuotoisena.

Kysymys ruoantuotannon riittävyydestä kulminoituu myös kehittyvien maiden naisiin. Naiset vastaavat valtaosasta alueen ruoantuotannosta, tuotteiden jalostuksesta ja jakelusta. Naisten oikeudellinen asema – mukaan lukien maan omistusoikeus – on suurimpia esteitä esimerkiksi Afrikan maatalouden kehityksessä.

Naisilla on ollut ja on yhä suuri merkitys myös Suomen maaseudulle.  Ilman nuoria naisia maaseutu ei saa uutta sukupolvea, mutta maalla asuvat naiset ovat yleensä myös aktiivisia toimijoita ja osallistuvat maaseudun omaehtoiseen ja asukaslähtöiseen kehittämiseen.

Niin maaseutu kuin naiset kaipaavat nyt positiivista signaalia tulevaisuudennäkymistä. Maaseudulla aivan kuten kaupungeissa tarvitaan monen ikäisiä tekeviä käsiä, innovaatioita palvelutuotantoon sekä toimivaa yhteisöllisyyttä. Elinvoimaiset alueemme tukevat koko kansallista kehitystä, eikä niitä pitäisi nähdä toistensa kilpailijoina.

Etelä-Savonkin pinta-alasta suurin osa on maaseutua. Se on meidän vahvuutemme, josta meidän pitää osata ammentaa. Maaseudun voimavarat ovat merkittäviä koko maan menestykselle, kun niitä käytetään kestävästi.