Edellinen blogikirjoitukseni oli puheenvuoro alueellisen tasa-arvon puolesta. Tasa-arvon ajaminen on ollut eduskuntatyöni punainen lanka paitsi alueellisen, myös sukupuolten ja sukupolvien oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.  Se on kannustanut minua ottamaan vastaan kansainvälisiäkin tehtäviä, sillä tasa-arvon tavoite ei tunne maarajoja.

Kaikissa maissa esimerkiksi lapsilla, naisilla tai huonosti toimeentulevilla ei ole todellista mahdollisuutta ajaa omaa asiaansa ja vaikuttaa tasa-arvon lisäämiseen. Tarvitaan kansainvälistä yhteisöä.

Monelle suomalaiselle tuntuu kaukaiselta ajatukselta, että seksuaalinen väkivalta ei olisi kriminalisoitua tai että naisella ei olisi lailla turvattua omistusoikeutta. Nämä ovat kuitenkin täyttä arkea monissa maissa ja esimerkkejä niistä epäkohdista, joihin pyrimme niin Parlamenttienvälisessä liitossa kuin Suomen kehitysyhteistyössäkin saamaan muutosta aikaiseksi.

Viime vuonna julkaistun YK:n inhimillisen kehityksen raportin mukaan maailman tasa-arvoisimmat maat ovat Suomi, Norja ja Tšekki. Vertailussa käytettiin niin sanottua epätasa-arvoon suhteutettua inhimillisen kehityksen indeksiä (IHDI). YK:n perinteisellä inhimillistä kehitystä mittaavalla indeksillä (HDI) tehdyssä vertailussa Suomen sijoitus oli 24. IHDI-mittarilla nousimme jaetulle 1. tilalle, koska Suomessa asukkaiden välillä ei ole yhtä suurta eroa koulutuksen, tulojen ja odotettavissa olevan eliniän suhteen kuin monessa muussa maassa.

Maailma ei toki ole valmis tälläkään saralla edes meillä Suomessa. Yhtenä esimerkkinä kehittämistyön jatkumosta on uusi yhdenvertaisuuslaki, joka astui voimaan vuoden alussa. Velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta ja vaatimus ehkäistä syrjintää laajentuu viranomaisista koulutuksen järjestäjiin, oppilaitoksiin sekä työnantajiin.

Työelämän tasa-arvossa riittää muitakin lasikattoja rikottavaksi. Asenteellisten esteiden lisäksi vanhemmuuden kustannusten jakaminen on keskeisimpiä, joskaan ei helpoimpia kysymyksiä.

Vanhemmuuden kustannusten korvaamisessa täytyy pyrkiä 100 prosenttiin, sillä vain siten naisen palkkaaminen on työnantajalle yhtä kannattavaa kuin miehen pestaaminen. Nykyisellään työnantajille ei-korvattavat vanhemmuuden työehtosopimusperustaiset ja epäsuorat kustannukset rasittavat huomattavasti enemmän naisten kansoittamia työvoimavaltaisia aloja kuin miesvaltaisia pääomarikkaampia aloja. Naisvaltaisten alojen usein paremmat työehtosopimusperustaiset edut jäädä hoitamaan lasta kotiin ovat myös pois näiden alojen palkkakehityksestä.

Mutta kuka maksaisi lisäviulut, kuten vanhempainloman aikaiset lomarahat, raskauden aikaiset sairauspoissaolot tai sijaisen rekrytoinnista aiheutuvat kulut, joita ei nykyisellään työnantajalle korvata? Siinä ydinkysymys, jonka pohjalta järjestelmää täytyy uudistaa. Kestääkö valtion menokatto kustannusten korvaamisen sen omasta pussista vai tulisiko Suomen siirtyä Ruotsin malliin, jossa kulut katetaan vanhempainvakuutusmaksulla, joka peritään osana palkansaajien ja yrittäjien sosiaalimaksuja? Siinä porkkana purtavaksi tulevalle hallitukselle.

Keskusta on korostanut aina mahdollisuuksien tasa-arvoa. Sitä, että kansalaisille tarjottaisiin samat perusedellytykset mm. terveydenhoidossa ja sivistyksessä, eikä esimerkiksi vanhempien tulotaso pääse muodostumaan seuraavalle sukupolvelle hyvän elämän esteeksi.

Keskusta on näyttänyt esimerkkiä, kuinka taloudellisestikin haastavina aikoina uudistuksilla on voitu rakentaa välittävämpää ja kannustavampaa yhteiskuntaa. Esimerkkeinä mainittakoon edellisten keskusta-vetoisten vaalikausien päätökset, joilla äitiys-, isyys- ja vanhempainrahojen, erityishoitorahan sekä sairauspäivärahojen ja kuntoutusrahan vähimmäistaso korotettiin työmarkkinatuen tasolle. Valitettavasti kyseiset päivärahat jäivät sittemmin Kataisen hallituksen päätöksestä jälleen alle työmarkkinatuen tason. Vanhasen II hallitus myös pidensi isyysvapaata kahdella viikolla ja korotti yksityisen hoidon tukea sekä kotihoidon tuen hoitorahaa. Lisäksi säädettiin takuueläke.

Keskustan vaaliohjelma julkaistiin viime viikonloppuna puolueen eduskuntavaaliristeilyllä. Siinä nostamme tasa-arvon näkökulmasta esiin erityisesti yksineläjät ja yhden vanhemman perheet. Heille kun kertyy suhteessa huomattavasti suuremmat elämisen kustannukset kuin kahden aikuisen kotitaloudelle. Keskusta ei halua maksuja tai verotuksen muotoja, jotka asettavat yksinelävät eriarvoiseen asemaan. Myös pienien kohtuuhintaisten asuntojen tuotannon esteitä on purettava. Perustulon alueellisella kokeilulla haluamme nähdä, millaiset sen vaikutukset ovat ihmisten perustoimeentuloon, työntekoon kannustamiseen, valtion kustannuksiin sekä byrokratian määrään.