Suomi on rauhanvälityksen pieni suuri maa. Kun puhutaan rahasta, Suomen panostukset rauhanvälitykseen eivät ole kansainvälisesti verraten suuria. Suomi tunnetaan silti aloitteellisena ja aktiivisena rauhanvälityksen kehittäjänä.

Suomi käyttää rauhanvälitykseen osana siviilikriisinhallinnan budjettirahoitusta noin 400 000 euroa vuosittain. Vertailun vuoksi Norjan panostus rauhanvälitykseen on noin 8 miljoonaa euroa vuodessa.

Käytämme kuitenkin vähät rahamme tehokkaasti ja teemme paljon sellaista työtä, johon ei välttämättä kulu niin paljon rahaa mutta vaivannäköä.

Suomen profiilia rauhanvälityksen pienenä suurena maana ovat toki nostaneet sellaiset mainetta niittäneet henkilöt kuin ministeri Elisabeth Rehn ja Nobelin rauhanpalkinnonkin voittanut presidentti Martti Ahtisaari. Siviili- ja sotilaskriisinhallinnan korkean luokan osaaminen täydentää Suomen kansainvälistä mainetta konfliktinratkaisijana.

Suomi on ollut aloitteentekijänä perustamassa rauhanvälityksen ystäväryhmiä niin Etyjin kuin YK:n yhteyteen.  Olemme yhdessä Turkin kanssa kunnostautuneet myös rauhanvälitykseen liittyvien YK-päätöslauselmien laatijoina. Tarkoituksena on ollut kehittää rauhanvälityksen standardeja.

Viimeisin rauhanvälitykseen liittyvistä päätöslauselmista tuo alueelliset järjestöt rauhanvälityksen valokeilaan. Aiemmassa päätöslauselmassa korostettiin puolestaan naisten aseman vahvistamista rauhanprosesseissa – niin osapuolten edustajina kuin rauhanvälitystehtävissä.

1990-luvulta saakka konfliktit ovat olleet pääasiallisesti valtioiden sisäisiä, eivätkä niiden välisiä. Rauhanturvaaminen kriisinhallinnan muotona on vaikeutunut, sillä maiden välisen rauhan ylläpidon sijaan useissa tapauksissa ei ole rauhaa mitä turvata. Konfliktin osapuolia on lukuisia ja joukkojen aseistus on yhä raskaampaa. Lisäksi konfliktien ollessa valtioiden sisäisiä voi valtion suvereniteetti estää kansainvälisen yhteisön väliintulon.

Paras keino rauhan rakentamiseen onkin konfliktien ennakoiminen ja ehkäiseminen. Konfliktin syihin puuttumalla voidaan estää erimielisyyksien eskaloituminen ja aloittaa osapuolten välisen sovun rakentaminen.

Käytännössä sotilaallinen kriisinhallinta, siviilikriisinhallinta ja rauhanvälitys kulkevat konflikteissa rinnan. Ideaalissa tilanteessa sotilaallinen kriisinhallinta olisi valikoiman viimeisimpänä käyttöön otettava keino. Usein sotilaallista läsnäoloa kuitenkin tarvitaan, jotta humanitääristä apua voidaan toimittaa perille tai jotta pystytään turvaamaan mahdollisuus sovintoprosessiin.

Viime vuosien Afganistanin missio voidaan lukea epäonnistuneeksi siltä osin, että muuten vahvalla kriisinhallintapanoksella ei ole voitu korvata puutteellista sovittelu- ja neuvottelupanosta.

Kokonaisvaltaisuuden arviointi kansallisesta näkökulmasta on haasteellista, mutta tarpeellista. Suomi muun muassa osallistuu hajautetusti niin YK-, EU-, Nato- kuin Etyj-johtoisiin operaatioihin.

Toisaalta on todettava, että rauhanvälityksen epäonnistuminen ei ole pätevä syy lopettaa muita kriisinhallinnan keinoja tai kehitysyhteistyötä, sillä niillä on myös itseisarvo. Poliisin ja armeijan ammattitaidon kehittäminen ja lasten kouluttaminen esimerkiksi Afganistanissa ei ole mennyt hukkaan. Tulokset olisivat toki parempia ja kestävämpiä, jos rauhanprosessi Taleban-liikkeen kanssa etenisi ja maa olisi vakaampi.

Afganistan olkoon se esimerkki, joka muistuttaa meitä rauhanvälitystyön tärkeydestä. Onnistuneen rauhanvälityksen kautta vaikutetaan konfliktin taustalla oleviin syvempiin ongelmiin ja pohjustetaan pidemmän aikavälin tukea poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamiselle.