Kuulin joku aika sitten nuorten työllistymisen parissa toimivalta ammattilaiselta trendinomaisesta ilmiöstä, jota kutsutaan dilkkaukseksi. Sillä voidaan esimerkiksi työnhaun yhteydessä tarkoittaa työnhakijan omista tarpeista lähtevää suhtautumista työnhakuun ja korkeaa valikoivuutta, osin nirsouttakin. Dilkkaus eli diilaus itselle on kuulemma yhä tavallisempaa nuorten työnhakijoiden keskuudessa.

Moni nuori tuntuu suhtautuvan työnhakuun kuin tilanteessa olisi lähtökohtaisesti kyseessä hänen tarpeensa, vaikka työnhaussa – ainakin vielä toistaiseksi ja suurimmassa osin – työnantaja etsii palvelukseensa sopivaa henkilöä tietyin kriteerein.

Tyypillisimmillään dilkkausta tapahtuu, kun nuoret luettelevat työnhakutilanteessa häpeilemättä tehtäviä, joihin he eivät suostu. He voivat aloittaa haastattelutilanteen listaamalla vapaapäivätoiveensa tai aloituskellonajan, jota aiemmin he eivät missään nimessä tule työpaikalle.

Omien oikeuksien tuntemisessa ja niiden toteutumisesta huolehtimisessa ei ole tietenkään mitään pahaa. Olen kuitenkin muidenkin esimerkkien pohjalta ollut havaitsevinani, että nykynuorilta omien oikeuksien julistaminen käy kiusallisen hyvin verrattuna velvollisuuksien tunnistamiseen. Enkä ole huomioideni kanssa yksin.

Tietynlainen individualismin nousu yhteiskunnan arvomaailmassa on varmasti osatekijänä tässä pahimmillaan nuorta itseään vastaan kääntyvässä trendissä. Liian minäkeskeinen maailmankuva ei liene yleismaailmallisesti arvostettujen yhteistyö- ja verkottumistaitojenkaan kannalta menestystä työ- saati yksityiselämässä edesauttava asia.

Toki dilkkaus on yhä vieras ilmiö valtaosalle nuorista. Joskin on huolestuttavaa, jos ilmiö nostaa päätään juuri vaikeasti työllistettävien keskuudessa.

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka yritysten pitäisi työllistää enemmän nuoria ja valtiovallan paikata valuvikoja, joiden varjolla osalle ihmisistä työnteko on kannattamatonta. Nuorisotakuun toteutumattomuutta voivotellaan.

En vastusta näihin liittyviä kannustintoimenpiteitä, olen niitä itsekin esittänyt, mutta niillä ei ratkaista mahdollista asenneongelmaa. Harvan työnantajan vastuulle voi sysätä sellaisen ihmisen työllistämisen, joka ei osoita minkäänlaista oma-aloitteisuutta ja jolla työnteon vastenmielisyys paistaa kasvoilta.

Kannatan oppisopimusjärjestelmän uusimista niin, että yhä useampi koulunpenkillä viihtymätön nuori löytäisi sitä kautta ammattitaidon ja mahdollisesti motivaation työntekoon. Kannatan, että valtio ja kunnat järjestävät esimerkiksi tuettuja työkokeiluja sellaisille nuorille, joiden tilanne ei sairauden tai vaikka heikon itsetunnon vuoksi mahdollista muunlaista työtä.

Kannatan silti myös avointa, suvaitsevaista keskustelua nuorisotyöttömyydestä ja asenteiden merkityksestä siihen. Negatiivinen suhtautuminen yhteiskuntaan, me-hengen puuttuminen ja itsekkyys ovat uhkia hyvinvoinnillemme. Positiivisimmillaan nämäkin ominaisuudet voivat tosin synnyttää kantajissaan luovia ratkaisuja, itsensä työllistäviä oman polun kulkijoita, joita hyvinvointivaltiomme ei voi kuin kiittää.