Esseenovellini ovat autofiktiivisiä, kuten olen aiemmin kertonut, mikä osaltaan suojelee tutkittavia ja itseäni; tarinat ovat sekoitus faktaa ja fiktiota. 

Tarkoitukseni on ollut huomioida myös ajallinen konteksti esseenovelleissani, jotka käsittelevät eri aikakausia. Se, mikä nykyisin ei ole sallittua tai toivottua, saattoi olla normaalia, silloisen (parhaan) tiedon mukaan toimittua esimerkiksi neljäkymmentä vuotta sitten.

Koska väitöstutkimuksessani havainnoin todellisia ihmisiä ja hevosia, heidän arkeaan, minun täytyy olla havainnoitavien luottamuksen arvoinen.

Nykykeskustelu hevosurheilun yhteiskunnallisesta hyväksynnästä eli sosiaalisesta lisenssistä on nostanut pintaan tiedon tarpeen lisääntymisen ja käytäntöön jalkauttamisen kestävällä tavalla. Pääsääntöisesti ihmiset haluavat kohdella hevosiaan hyvin. Innostusta hevosihmisten lisätiedon hankkimiseen pyrin itse lisäämään tutkimusprosessini ja vaikkapa näiden kotisivujen avulla.

Ainakin niin sanotuissa länsimaissa keskustelu hevosurheilun sosiaalisesta lisenssistä on aiheuttanut myös toimenpiteitä.

Ihmisurheilijoita on rangaistu epäeettisistä koulutusmenetelmistä hevosten kanssa, ja esimerkiksi eläinlääkäreiden piirissä on oltu huolissaan (harraste)hevosten kasvavasta ylipainosta ja vähäisestä liikunnasta. Varusteiden sopivuutta ja tarpeellisuutta on pohdittu monelta kannalta ja erilaisin argumentein.

Toisaalta on tuotu esiin kaikki ne merkittävät toimet, joita viimeisten vuosikymmenten aikana on hevosten hyvinvoinnin eteen tehty niin kilpaurheilussa kuin yleisessä hevosenpidossa, ruokinnassa, koulutusmenetelmissä, varusteissa sekä hevosten terveyden- ja sairaanhoidossa. Hevosten hyvinvointiasetus kuuluu tähän kategoriaan puutteista ja korjaustarpeista huolimatta.

Osa vuosikymmenten aikana tapahtuneista muutoksista hevosten hoidossa ja koulutuksessa on saanut alkunsa tutkimustiedon tai lainsäädännön vaatimusten kautta, mutta osa on tapahtunut hevosihmisten lisääntyneen tiedon tai suuren yleisön paineen vuoksi.

Kaikki muutos ei toki ole aina parempaan tai ainakaan välttämätöntä hevosen lajityypillisen käyttäytymisen tai käyttäytymistarpeiden näkökulmasta katsottuna. On asioita, kuten liika loimittaminen, joka voi parantaa ihmisen omaa tunnetilaa, muttei ole kaikissa tilanteissa välttämätöntä hevoselle. Tällöin toiminta on ihmislähtöistä, ei hevoslähtöistä ja sen tarpeisiin perustuvaa.

Aiemmin esittelemässäni Hevosten hyvinvointimittaristossa enemmistö mittareista on hevosperäisiä eli ne mittaavat kuinka asia näkyy hevosessa. Resurssiperäisissä mittareissa taas on kyse siitä mitä annetaan hevoselle (ruokinta, karsinan koko, kuivike), tärkeitä asioita nekin.

Kokonaisuus ratkaisee – niin hevostenpidossa, esseenovellikokoelmassani kuin väitöskirjassakin.