Nykyisin ei tarvitse valita enää vain koulu-, este- tai kenttäratsastuksen välillä. Lajivalikoima on runsas jo ihan Suomessakin, puhumattakaan ulkomaista. Tähän viittasinkin aiemmin lomatunnelmaisissa Hevostellen -postauksissani.

Hevosmatkailun lisääntyminen tarkentaa käsitystä siitä, minkälainen hevoskulttuuri meillä ja muualla on tänä päivänä. Toki internetinkin välityksellä erilaiset hevosten käsittelymenetelmät, hoito-, ruokinta-, lääkintä- ja pitotavat sekä enemmän tai vähemmän leikkimieliset harjoitukset ja kisailut leviävät maahamme.

Koska olemme yhdistysten luvattu maa, se helpottaa muiden samasta ratsastuslajista tai hevosrodusta kiinnostuneiden kohtaamista netissä tai livenä. Usein innokkaat puuhaimmeiset alkavat aika pian kutsua valmentajia ja kouluttajia ulkomailta edistämään laji- tai rotutietouden leviämistä.

Kaikki lajit eivät pitkien välimatkojen takia aina saavuta ihan kaikkia maamme kolkkia. Kilpailumatkatkin saattavat venyä aikamoisiksi – kun kilpailuja useimmissa lajeissa kuitenkin pian aletaan järjestää.

Olen itse siis kilpaillut viidessä eri ratsastuksen lajissa ja kokeillut vielä useampaa, kuten vikellystä, ratsastusjousiammuntaa, working equitationia (työratsastus) ja karjanerottelua. En ole ollut karsinoihin mahtuva tyyppi.

Minua on varmasti pidetty outolintuna, enkä ole koskaan niin sanotusti päätynyt piireihin missään ratsastuslajissa. Olen aina ollut sitä mieltä, että niin ratsulle kuin ratsastajallekin tekee hyvää avartaa maailmankuvaansa.

Olen hevosia tai ratsastajia kouluttaessani sujuvasti yhdistellyt eri lajien osaajien tekniikoita. Ihan sen mukaan, mikä on tuntunut kussakin tilanteessa tarpeelliselta ja osuvimmalta edistämään hevosen ja ihmisen vuorovaikutusta ja yhteistyötä sekä hyvinvointia ja turvallisuutta. Näin sekä maasta että selästä käsin.

Toisaalta en ole itse koskaan opetellut esimerkiksi ohjasajoa enkä ennen tätä väitösprojektia positiivista palkitsemista ruokapalkkioilla. Iän myötä olen myös alkanut varoa loukkaantumisia, enkä enää käsittele tai nouse jokaisen minulle tarjotun hevosen selkään.

Neuvoja voin tosin antaa, silloin tällöin pyytämättäkin.

Yhdelle olenkin se hevoselle lännenratsastuskoulua pitävä, toiselle hevosen jumppaaja ja kolmannelle vain monipuolinen ratsastaja, jonka kilpaura on ollut ohi vuosikymmeniä sitten. Joku ihmettelee teettämiäni harjoitteita, joissa ei sidota käsiä välttämättä niin sanottuun oikeaan paikkaan, vaan käytetään siellä, missä on tarvis koulutuksen siinä vaiheessa.

Meitä on siis moneksi. Tärkeintä lienee hevostieteen (Equitation science) perusteiden haltuunoton jälkeen luottaa omaan metodiinsa, jos on todennut sen toimivaksi.