Tänään juhlistetaan koulujen lukuvuoden päättäjäisiä monissa kodeissa, onnittelut kaikille valmistuneille! Tämä lienee hyvä ajankohta aloittaa kertomus siitä, kuinka oma polkuni on jatkunut mutkitellen väitöskirjatutkijaksi asti.

2010-luvun puoliväliä lähestyttäessä, viikoittain Helsingissä rampatessani lopulta tajusin, että ehkä voisin harrastaa jotain sielläkin päässä Suomea. Edes joskus iltaisin. Ettei elämä olisi pelkkää työntekoa.

Olin tutkaillut netistä erilaisia kirjoittamisen opintoja vuosien varrella ja osunut niin Vantaan sanataidekoulun, Kriittisen korkeakoulun, Oriveden opiston kuin Jyväskylän yliopistonkin sivuille.

Oriveden opistolla käväisin yhtenä viikonloppuna katsastamassa tunnelmaa ja tiloja, se oli jonkinlainen kirjailijatapaamisviikonloppu. Mielenkiintoisia hetkiä, useita kirjaostoksia nimikirjoituksilla ja asuntolassa nukuttu yö. Tunnustelin mielessäni, mitä täällä opiskelu voisi olla. Sitten joskus, ehkä.

Seuraavaksi selvitin, mitä aikuinen voisi harrastaa iltaisin Vantaan sanataidekoulussa. Kävin sitten runokurssin yhtenä talvena, muutaman tunnin tapaamiset muistaakseni 1–2 kertaa kuussa. Opin monenlaista tekemistämme harjoituksista, ja julkaisimme keväällä aikuiskurssilaisten antologian (Samaa mieltä ja ukkosia, 2014).

Olen saanut viime vuosikymmeninä myös palautetta, jossa on todettu, etteivät runoni ole oikeasti runoja. Olkoot nuo tekstit sitten vaikka joku proosan muoto, luovuutta ja tunnetta yhdessä paketissa. En todellakaan aio lopettaa ”runojeni” kirjoittamista. Älä sinäkään, jota tuo kirjoittamisen laji viehättää!

Aikoinaan nimittäin julkaisin runokokoelman Sisua, särmää ja sydäntä (2006), runoja kolmelta vuosikymmeneltä. Se tavoitti myös sellaisia lukijoita, jotka eivät olleet aiemmin runokirjaan tarttuneet. Minä otin sen kunnianosoituksena.

Mielestäni kaiken kaunokirjallisen ei tarvitse olla niin vaikeaa, että arkikiireissään elävä vaikkapa perheellinen hevosihminen ei siihen jaksa tarttua. Enkä tällä tarkoita sitä, että pelkkää viihdettä ja kepeyttä ja nopeutta tarvitsisi nykypäivänäkään tarjota.

Toisena lukuvuonna Vantaan sanataidekoulussa kirjoitin dekkarinovelleja. Tällä kurssilla vierailimme kirjoittamisharjoitusten ohessa myös muutamissa rikoksiin liittyvissä kiinnostavissa kohteissa. Ampumaharrastukseen tutustumisen jälkeen minua hirvitti lähteä suoraan yölennolle; josko jään kiinni turvatarkastuksessa ruutijäämistä…

Pyysin kurssin loppuvaiheessa silloisen kollegan lukemaan erään dekkarinovellini, jota suunnittelin lukuvuoden lopuksi kokoamaamme antologiaan (Liukuvat portaat, 2015). Hän osasi venäjää paremmin kuin minä, ja halusin tarkistaa, ettei tekstiin jäisi nimien kohdalle virheitä. Poliisitaustainen kollega taas sai varmistaa toisessa tekstissä poliisin toimintaan liittyvät asiat, jottei asiavirheitä löytyisi.

Fiktiivinen, mutta ”todenmukainen” kirjoittaminen osoittautui vielä paljon enemmän taustatyötä vaativaksi kuin mitä olin ajatellut. Lyhyen dekkarinovellin kohdalla joutui tarkistamaan muun muassa yritysten nimiä (kun valtakunnallisen yrityksen nimi oli vaihtunut minunkin elinikäni aikana monta kertaa), tutkailemaan karttoja (kauanko kestää siirtyä paikasta A paikkaan C) ja opiskelemaan automerkkejä.

Jatkoin vielä kolmantena lukuvuonna Vantaan sanataidekoulussa. Osallistuin käsikirjoituskurssille (noin yksi lauantai kerran kuussa), kirjoittaen TV-draamakäsikirjoitusta pöytälaatikkoon.

Useampiosaisessa murhamysteerisarjassa toinen päähenkilö harrasti ratsastusta, joten harjoittelin samalla hevosmaailman kuvausta. Käsikirjoittaminenhan on täysin oma taiteenlajinsa, jonka opiskelua Aalto-yliopistossa myös jossain vaiheessa harkitsin.

Myöhemmin uudelleenkirjoitin tuosta käsikirjoitustekstistä arvoitusdekkarimaisen proosaversion. Vuoden kestäneen prosessin aikana arvostukseni romaanikirjailijoita kohtaan nousi sfääreihin.